Selän kääntäminen vanhalle ystävälle

Oletko kääntänyt selkäsi jollekin tosi tärkeälle liian heppoisin perustein? Mulla on joitain viikkoja ollut sellainen olo, että yhteinen taipaleemme on ohi. Tai ainakin tuntuu, että nyt on tullut jo liikaa välirikkoja ja ikävää. Luulen, että nyt on kiireesti käynnistettävä lepyttelyvaihe, tultava vastaan ja nöyrryttävä. Saisinko vielä palautettua kaiken ennalleen. Petinkö lopulta itse vanhan liittolaiseni vai pettikö se minut… Nyt puhun pitkäaikaisesta kumppanistani liikunnasta, jonka erikoismuotoon urheiluunkin olen jossain määrin vuosien varrella tutustunut.

Nyt kokemani välirikko liikkumiseen on pahempi kuin mikään aikaisemmista. Liikunnan iloa ei ole ja lähteminen velvollisuudentunnosta pakottamalla ei onnistu. Lenkkivaatteita voi kaivella vaatekaapista ja pukea päälle, mutta jalat ei suostu liikkumaan eteisestä ulos! Selän hermosäryt ja jäykkyys taisivat alkaa jo tammikuussa, kun keksin ennaltaehkäisevästi viritellä uusia pohjallisia kenkiin. Älä korjaa sitä mikä ei ole rikki, eikö?! Ehkä tuli treenattua jotain tyhmästi tai väärin. Sen jälkeen helmi-maaliskuissa tää mun blogiharrastus ja jatkuva tiedonjano pahensivat tilannetta, kun aloin istua tuntikausia koneella lähes päivittäin. Koska sellainen olen…hurahtaja! Nelisen kuukautta on nyt mennyt säännöllisen liikunnan osalta ohisektoriin.

Kehon ja mielen tarpeet

Aina olen diilistäni liikunnan kanssa saanut jotakin korvaamatonta, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vanhat tutut selkä-, olkapää- ja polvivaivat, jotka johtuvat nivelten yliliikkuvuudesta tai pienistä vammoista, oon saanu aina kuriin säännöllisellä jokaviikkoisella urheilemisella. Ihan sama minkä liikuntamuodon oon valinnut, kunhan oon aktivoinut vatsalihaksia ja polvenseudun pieniä lihaksia, totuttanut kroppaa pikku täräyksiin tai esim. hartian yläpuolisiin käsien liikkeisiin monipuolisesti! Lenkkejä, salia, kuntopiirejä, pallopelejä, uintia, pyöräilyä jne. Päässä pyörivät negatiiviset ajatukset oon saanu urheilusuorituksilla usein muutettua raikkaammiksi perspektiiviä laajentaen. Palkinnoksi liikunnalta oon saanut hyvän peruskunnon, kyvyn jatkaa sen parissa ja pelata mitä tahansa lajeja ilman rajoituksia! Ja tietysti itseluottamuksen nousua.

Mulla on ollut aiemminkin viime vuosina jaksoja, jopa parin kuukauden pituisia, joissa menetän totaalisesti halun liikkua. Se voi alkaa jostakin vammasta tai kiirettä ja ahdistusta vaativasta elämän poikkeustilanteesta. Hyvä flow treeneissä tai lenkkeilyssä on mennyt hetkeksi pilalle ja motivaatio katoaa heti, kun suorituskykyyn tulee pieni särö. En kuuntele kehoani ja sopeudu, muokkaa liikkumista tilanteeseen sopivaksi vaan näen kaikki tosi mustavalkoisena. Aina se on mennyt ohi, ja ihan itsekseen pakottamatta on noussut halu päästä liikkeelle. Nyt mietin, palaako motivaatio liikkua takaisin lainkaan…

Onnistuinko ja mikähän meni pieleen

Näen liikunnan suorituskeskeisesti asiana, joka pitää hoitaa hyvin ja onnistua tai siitä katoaa merkitys. Ihan älytön tapa ajatella! Sitten annan itseni vajota syvälle, viittaan kintaalla koko touhuun, heitän hanskat tiskiin jonkin yksittäisen lajin kanssa eli laitan sen tauolle tai lopetan lähes kaiken liikkumisen. Kuulostaako tutulta? Ehkä tää kaava sopii sellaiseen miinusmerkkiseen perfektionismiin, joka minussa asuu. Sama tapa pätee mulla parisuhteessa tai työssä. Pienet virheet tai heikkoudet kääntää draamakytkimen on-asentoon, jolloin kaikki on pielessä, peli on menetetty ja missään ei ole mitään järkeä. Ohimenevä mielenhallinnallinen ongelma, josta yleensä nousen aika nopeasti jaloilleni.

Miksi ihmeessä mun pitää ajatella liikunnan ja monen muiden asioiden kohdalla, että pitää aina saada vähintään sama fiilis ja onnistuminen kuin viimeksi tai joskus parhaimmillaan. Ikään kuin aina pitäisi vaan pistää paremmaksi ja mielessä vertailukohtana on vain huippuhetket. Harvoin haen hyvää fiilistä siitä, että ei tuntunu läheskään yhtä paskalta, raskaalta tai vaivalloiselta kuin erään kerran aiemmin. Ei kai auta kuin yrittää hyväksyä, että aina ei tunnu hyvältä ja ottaa vastaan se hyvä mikä on saatavilla. Lenkkipolulla se on toisinaan tarkoittanutkin esim. musiikista, luonnosta, kiireettömyydestä tai vastaantulevien ihmisten hyväntuulisuudesta nauttimista. Eihän lopulta mikään mene pieleen, riippumatta siitä miltä liikunta tuntui.

Virikkeiden välinen julma kilpailu

Oon tosi taitava keksimään liikunnan tilalle nautinnollisia virikkeitä, jotka korvaavat liikunnan ilot lyhyellä aikavälillä ja ajan vapaaehtoisesti itseni yksipuolisuuden anemiaan. Tai ainakin ajan kehoni pisteeseen, jossa onkin jo paljon vaikeampi aloittaa liikkuminen uudelleen. Järkeviä, opettavaisia ja myös järjettömiä korvaavia virikkeitä. Uutisia, trendejä, tiedejulkaisuja, kursseja, some- ja IT-taitoja kuten blogi- ja verkkokauppaymmärrystä. Jumittumista ajatuksissa läheisyyteen ja seksiin muka unohtaen, että nekin tuntuu paljon paremmilta kun on hakenut hyvän olon liikkumalla. Hyviä suoratoistosarjoja tai, kuten aiemmin, pää pensaassa pakoillen kaljalla ravaamista.

Itseinhon ja arjen hankaluuksien nostama kaipuu

Läskiksi lyöminen, paikoilleen pysähtyminen ja laiskottelu saa kuluneessa kropassa aikaan kaikenlaisia vaivoja, kuten selkäkivut ja lopulta henkiset jumit kuten kiukkuisuuden, turhautumisen ja ongelmien paisuttelun ja laajentamisen sivusuunnassa muihin aiheisiin. Viimeisessä vaiheessa tajuan haitallisen hiipumiseni, jolloin mulla tulee lopulta mitta täyteen lorvimisesta, ahdistun ja suutun itseeni.

Siinä pisteessä teen yhtäkkisen ryhtiliikkeen ja aloitan uudelleen räväkästi! Useimmiten vedän överiksi ja aloitan liiankin rankasti ja keksin: Nyt olen huippu-urheilija. Harmittelen, kun en saa treenattua optimaalisesti ja heittäydyn kateelliseksi ihmisille, joilla on muulloinkin kuin viikonloppuisin aikaa treenata aamulla tai keskellä päivää! Silloin tällöin muutaman kuukauden välein toistan tätä samaa sykliä. Aina on tullut uusi innostuskausi, mutta nyt viimeistään mun on tunnustettava, että liikunta ei ole lopulta nuoruusvuosien jälkeen, jos silloinkaan, koskaan ollut oikeasti elämäntapa.

Aitoa liikunnan iloa vai pinnallisuuden paineita

Tykkään seurata tuttujen ja käytännössä tuntemattomienkin sometilejä ja saan hyvää fiilistä, kun näen siellä myös pysähtyviä ihmisiä, jotka luovat aitoa suhdetta luontoon ja liikkumiseen. Ihmisiä, joista mulle jää mielikuva, että julkaisua ei ole tehty muita varten tai ainakin se edustaa vain pientä taustalla kytevää tarvetta jakaa omaa elämää muille. Enemmänkin julkaisu on tehty itseä voimannuttaakseen, palkintona. Antaakseen itselle krediittiä siitä, että on onnistunut pitämään omasta kehosta ja mielestä hyvää huolta.

Kyllä sellaisen julkaisun erottaa tunnelmaltaan pinnallisista huomionhakuisista päivityksistä. Tällaisen päivityksen tekijä ei ole juurikaan kiinnostunut seuraako sitä kymmenen vai tuhat seuraajaa. Ihailen ja oon kateellinen niille, jotka ovat löytäneet rauhan ja täyden kyvyn irrottautua ulkoisista pinnallisista paineista.

Oletko tietoinen, mikä sinua ohjaa liikkumaan? Mulla ajurina taitaa olla yhdistelmä sisäistä paloa, ulkonäköpaineita ja sosiaalista huomion hakemista. Listasin ne näköjään järjestyksessä kunniallisimmasta ja hyväksyttävimmästä kaikkein alhaisimpaan ajuriin!

Sisäinen palo tulee just silloin, kun olen kyllästynyt ja vihainen itseeni ja laiskotteluuni. Tai alkoholinkäyttööni. Tai silloin, kun olen aidosti innoissani, kuten vaikka tänään padel-vuorosta, jota oon odottanu eilisestä illasta lähtien. Tai viimeistään silloin, kun käynnistyy kannattavuuspeli, eli vaivat ja kolotukset on jo niin kovia, että on vaan pienempi vaiva ja pienempi epämiellyttävyys lähteä liikkumaan, vaikka se tuntuisikin raskaalta ja ei-palkitsevalta.

Nyt oon itse asiassa juuri tuossa pisteessä eli pystyn jo vähän ottamaan vastaan huonoa tunnetta miettien, että levolla mun vaivat ei korjaannu, liikunta on mun etu ja että palkinto tulee perästä.

Ulkonäkö eli painonhallinta ja tarve olla jonkinlaisessa kondiksessa ajaa minut yleensä liikkeelle. Oli se oikein tai väärin, luonnollista tai epänormaalia, mulle on aina ollut latistavaa ja masentavaa nähdä kaljamahan kasvavan, pakaroiden leviävän tai turvonneen naaman peilistä. Mulle on aina ollut ainakin ajatuksen tasolla tärkeää saada kilot kuriin ja vatsa litteäksi. Sillä on ollut ja on edelleen iso merkitys mun omanarvontuntoon tai ainakin itsetyytyväisyyteen.

Oma ulkonäkö ja ns. kesäkuntoon pääseminen määrittelee isosti myös mun omaa seksuaalisten tarpeiden sävyä eli vaikuttaa arjessa siihen, voittavatko pakkomielteiset tarpeet vai malttavaisempi positiivisuus. Esitän asian jopa niin, että parisuhteessa on mun vastuulla pitää itseni sellaisena, että arvostan itseäni ja olen tyytyväinen itseeni. On se sitten painotavoite tai tasapaino elämässä, riittävä yöuni tai omista menoista tinkiminen. Kaikki ne valinnat, joilla pidän itseni hyväntuulisena ja pakkomielteeni kurissa. Jotta en kaada vääristymiäni tai omia tyytymättömyyksiäni toisen niskaan. Olisi muuten mielenkiintoista kuulla, kuinka kriittistä nimenomaan miehillä on oman ulkonäön ja omien tekemisten tasapainon merkitys parisuhteelle tai seksielämän laadulle. Että rohkeesti vaan kommenttia tai yv:tä!

Vihoviimeisenä huomionhakuisuus. On selvää, että kaipaan huomiota julkaisuillani, vaikka kyse on aina terapeuttisesta itsetutkiskelusta myös. Blogi, instatarinat, Reddit-tekstit ja -kommentit, podcastit yms. Mittaan itseäni ja teen uusia aluevaltauksia, saan iloa huomatessani, että ymmärrän some-toimintaympäristöä, mutta kaipaan takaisinpäin myös reaktioita tai ihan vaan tietoa, että joku edes katsoo ja seuraa. Kyse on varmaan lopulta hyväksynnän hakemisesta, ei pelkän huomion. Ehkä tää herätti sinussa myös sohvaterapeutin, ja annoit päässäsi jo selkeän diagnoosin mulle! Vakava itsetunto-ongelma?

En nyt ala ryvettää itseäni enempää jakamalla em. kolmen motiivin %-osuuksia! Sanon vain, että kyllä mulla on paljon opittavaa ja sikäli myös potentiaalia saada paljon enemmän liikunnalta. En pelkää somea tai koe olevani mitenkään sen otteessa, mutta tottakai tavoittelen hallitun huomion rinnalle riippumattomuutta. Sitä, että mieleni pysyy kirkkaana ja että saan niitä huippufiiliksiä. Ilman, että kenenkään tarvitsisi välttämättä tietää. Mutta etusormi pystyssä totean, että kaltaisissani ”someaktiiveissa” varmasti on paljon niitä, jotka julkaisevat itseään varten tai tietylle marginaaliselle kohderyhmälle julkisesta profiilista huolimatta. Eli klassisesti totean, että lukematta jättäminen on yleensä parempi vaihtoehto kuin provosoituminen. Samalla tässä jo mietin, että tuun varmaan julkaisemaan tänään ainakin yhden kivan kuvan fillarista, minusta ja auringosta. Pitäähän kaikkien nähdä miten osaan nauttia, täysin riippumattomasti. 🙂

Raittiina minusta tulee aktiiviliikkuja

Tämäkin sinänsä selkeä ajatteluvirhe mun on pitänyt oppimalla osoittaa itselleni vääräksi tällä 128 pv alkoholittomalla jaksollani. Mun on pitänyt havahtua ja oivaltaa, että vastoin mun aiempia odotuksia juomattomuus ei olekaan vielä motivaattori liikkumiseen, vaan liikunnan into ja hienous pitää löytää muista asioista. Se, ettet ole väsynyt tai darrassa on pelkkä ensimmäinen mahdollistaja koko seuraavalle viikolle tai kuukaudelle. Juomisen kytkeminen liikuntaan eli se, että alkoholi pilaa mun liikuntatavoitteet, on ollut mulle vain osa totuudesta.

On ollut heikkoutta ja säälittävää miettiä juomattomuutta ensisijaisesti ratkaisuna urheilullisuuden nostoon. Lopettamalla tai ottamalla tissuttelu hallintaan saisin ensisijaisesti palkinnoksi sen, että treeni alkaa maistua, tuloksia näkyy heti ja prosessi alkaa pian ruokkia itse itseään. Hyvä tunne kropassa kannustaa minua treenaamaan, jaksan tehdä sen fiksusti, osaan palautua ja valita aina oikean treenin ja tulokset ovat jäätäviä. Kaikki on ollut alkoholin syytä. Ja tuo on se ykkösasia miksi mun kannattaa puhdistautua alkoholista. Vaatisi huippu-urheilijan elämäntavan, jotta se kompensoisi sen uhrauksen aiheuttaman kärsimyksen ja luopumisen tuskan, jonka juomattomuus tuo. Mutta olen siihen valmis. Minusta tulee aktiiviurheilija.

Ei tietenkään! Eihän tuossa ole järjen hiventä! Mutta varmasti on ollut paljon helpompaa esitellä asia itselle noin kuin myöntää, että kyse on laajemmasta ongelmasta. Mun suurin oivallus tänä vuonna on ollut tajuta, että hallinnan ottaminen alkoholista tuo monta kertaluokkaa suurempia etuja kuin potentiaali liikunnan nautintoihin. Itseluottamus, itsekunnioitus, pelottomuus, luottamus valintoihin, rauha, ennakoitavuus, etiikkaan liittyvä oman toiminnan hyväksyminen omien arvojen mukaisesti, moraaliin liittyvä tyytyväisyys omasta toiminnasta suhteessa yleisiin vastuullisen käytöksen periaatteisiin. Kotona olemisesta nauttiminen, päämäärättömyyden väheneminen. Listaa voisi jatkaakin. Toki on ollut myös yllättäviä ja vaikeita tunteita, kuten hetkittäinen tylsistyminen tai saman arkirytmikaavan toistuminen.

Liikkeelle sysäävä voima

Mikä olisi mulle se liikkeelle sysäävä voima jatkossa? En voi verrata omia motivaatiotekijöitä tai suorituksiani muiden omiin. Enkä yrittää elää kuin huippu-urheilija. Sellaisen jäljittely tuottaa enemmän epärealistisia odotuksia ja epäonnistumisen kokemuksia kuin palkitsevaa oloa. On latistavaa ajatella, että mun syy liikkua olisi ensisijaisesti fyysisten kipujen ennaltaehkäiseminen. Urheilumiehenä (joka ei liiku!) haluaisin enemmän liikunnalta. 🙂 Eräs kieroutumani on, että tavallaan pidän itseäni aina hyväkuntoisena, vaikka nyt olisikin niin, että 25 vuotta on heilahtanut aktiiviliikkumisen ajastani.

Ensimmäinen uusi kulma voisi olla se, etten koskaan liikkuessani kokisi haaskaavani aikaa joltakin muulta hurahduksen kohteelta, kuten uuden oppimiselta tietokoneen äärellä. Ja että valitsen ajankohdat siten, etten joudu miettimään sitä, että se olisi pois lapsilta tai kumppanin kanssa vietetystä ajasta. Ja todellakin, olen saanut kaikilta läheisiltäni ihan täyden tuen liikkumiseen, se ei tässä ole ongelma vaan se oma haluttomuus.

Paras ideani tähän on se, että pienennän tavoitteita. En halua kokea pettymystä jatkossa, jos juoksu on hölkkää tai hölkkä muuttuu kävelyksi. Tunnin lenkki 25 minuutiksi tai jos lenkki keskeytyy kahviin ja sämpylään paikallisessa merenrantakahvilassa. Ovesta ulos lähtö on onnistuminen.

Toinen kulma on, että liikunta ei saa olla mulle pakkopullaa eli epämiellyttävää suorittamista. Mikä mun tavoite ohjaisi sellaiseen? Ellei satu olemaan joku puolimaratonhaaste tms. johon on välttämätöntä valmistautua jo urheilullisestikin. Jos tuntuu, että ei hermo kestä ottaa vastaan kipua tai raskaan lenkin tukalaa oloa, voin silti valita mieluisat vaatteet, laittaa uutuuskattaus-listan tai podcastin Spotifysta päälle, mennä ulos ja pelkästään olla ja liikkua, kävellä. Aivan sama, nousiko keskisyke yli 110:n vai ei.

Arkailua, luovuuden puutetta vai voimien vähyyttä

Miksen kokeile uusia lajeja? Ihmettelen sitä välillä. Nyt on vaivoja, mutta periaatteessa voisin kokeilla mitä vain, kun fyysisesti en ole vielä niin rikki. Kai kyse on saamattomuudesta ja yleisestä henkisten voimavarojen rajallisuudesta ainakin, jos uusi laji vaatisi uuteen porukkaan heittäytymistä. Ehkä nolottaisi, jos en tajua ohjeita tai mun kroppa ei sisäistä jotain liikeratoja toisilta mallia katsomalla. Mietin tuota enemmän kuin uuden lajin antamaa palkintoa. Koitan tarttua johonkin uuteen, kun sellainen tulee luontevasti eteen. Ehdottaisitko mulle jotakin lajia!

Tasapaino

Miksi tasapainon menettäminen on mulle niin ilmeinen ja jatkuva riski? Voi olla, että siihen liittyy itsetunto-ongelmaa ja siksi mulla on paine innostua totaalisesti uusista taidoista. Ehkä joki adhd-pilleri päivässä tulee vielä joku päivä muuttamaan minua. Tai ehkä tää on eräänlainen keski-iän kriiseilyn muoto, opetella uutta ”vielä kun ehtii”. Oli syy mikä tahansa, niin harjoittelu ja tasapainon etsintä jatkuu ja sen pitää jatkua. Avain tasapainoon on varmasti kiireettömyyden oivaltaminen. Haluaisin omaksua ajattelutavan, että yhdessä päivässä voit oppia lopulta vain vähän lisää ja tolkuttoman tiedon ahmimisen sijasta siihen pitää olla tyytyväinen. Jospa rikkaus tulee siitä, että nautin uusista taidoista ja elämyksistä yhdessä vanhojen kanssa. Ja herkuttelen mieluummin niillä tulevilla mahdollisuuksilla, joita voin kiireettömästi selvitellä. Koska jos ahmin ja kaluan loppuun yhden aiheen, tulee aina seuraava.

Sanoista tekoihin

Tänään odotan innolla ulkoilua eli juuri nyt se ei tunnu väkinäiseltä. Taidan laittaa koneen kiinni ja sonnustautua pyöräilyvarusteisiin. Reitti olkoon määrittämätön, sitä ei tarvi ennalta päättää. Tässä postauksessa varmaan monen mielestä ylianalysoin taas asioita puhki. Samalla ajatuksella lähden itse liikkeelle. Turha miettiä liikaa jokaista omaa tuntemusta. Niinkuin mun blogin etusivulla otsikon alla lukee: Jos omat asiat tuntuu isoilta ja vaikeilta, unohda ne hetkeksi ja kuuntele (tai katsele) muiden omia.