Päälajeina itseluottamus ja rohkeus

Pohja lempilajeille ja kammoille lapsuudesta

Joskus harmittaa, että uusien aktiviteettien ja urheilulajien monipuolinen kokeileminen on jäänyt turhan vähiin. Ainakin harvinaisempien tai uusien, mulle ja mun kaveripiirille eksoottisten lajien kokeilu. On ollut helppoa lähteä pallon perään juoksemaan, mennä tuttuun halliin tai tutun näköisille kentälle tutuilla säännöillä ja välineillä tekemään jotakin mitä on kokeillut lapsena ja jota osaa tai luulee osaavansa. Palloilulajit tulivat tutuiksi, mutta riittäisikö itseluottamus ja rohkeus vaikka uinti- tai tanssikurssille? Täysin mahdoton ajatus, vai onko sittenkään…

Mun ikäluokassa ja asuinympäristössä lapsena suurin osa liikkui paljon joka ikinen päivä ja urheilemista ihannoitiin. Pelattiin saman tai viereisen taloyhtiön, korttelin tai kaupunginosan kaverien kesken kesäisin futista, korista, sulista, tennistä, pingistä, nelkkiä tai pesistä. Katsottiin mallia isommilta pojilta ja leikittiin maailmankuuluja huippupelaajia. Välillä heitettiin keihästä tai hypättiin pituutta. Tai leikittiin pelejä kuten kiikku -ja penkkipalloa ja polttopalloa. Talvisin pelattiin tossupalloa pihakujilla ja pipolätkää ulkojäillä ja rakennettiin hyppyrimäkiä minisuksikisoihin. Hiihdettiin koulussa tai vanhempien kanssa. Tasapainoa, motoriikkaa ja uskallusta hankittiin skeittaamalla, rattikelkkamäestä, hyppimällä katoilta ja kallioilta hankeen tai fillaroimalla polkuja ja ratoja pikku metsiköissä. Terveiset ja kiitokset Aittakorven eli Aittiksen pojille, jos tätä luette!

Mulla on aikuisena ollut korkea kynnys kokeilla lajeja, joita en ole harrastanut nuorena. Esimerkkeinä tanssi ja kamppailulajit, joissa tarvitaan erilaista kehonhallintaa ja voimaa sekä rytmitajua. Ala-asteikäisenä tuli koulukiusaamisen myötä pelkoa ja alemmuudentunnetta esim. koulun diskoon menemisestä ja sitä kautta kammo tanssimiseen. Sama kammo ja arkuus tuli myös uimiseen ja telinevoimisteluun, koska nekin kytkeytyivät kouluympäristöön. En ikinä oikein uskaltanut tehdä voltteja, sukeltaa tai hypätä pää edellä veteen. Muistan vieläkin, kun uintipäivänä bussi seisoi koulun parkkipaikalla ja piti peläten lähteä halliin tekemään jotakin painostavan ilmapiirin ympäröimänä.

Siihen aikaan 80-luvulla ainakaan minun koulussani ei vielä systemaattisesti panostettu iloon, kannustamiseen tai ryhmähenkeen, vaan vielä kaikki puserrettiin samaan muottiin jättäen yksilön arkuudet ja heikkoudet pitkälti huomioimatta. Karaistamalla ja epämiellyttävyyksien sietämisen kautta totutettiin tekemään melkein itku kurkussa ja toteutustapoja ei juurikaan mukauteltu. Aroille lapsille tympäännyttiin, annettiin sen näkyä ja kiusattu-statuksen saanutta alettiin kohdella kiusattuna. Vastuuroolissa olevan aikuisenkaan ei välttämättä tarvinnut tätä asetelmaa muuttaa tai kiusattua pelastaa. Karua ja mustavalkoista tulkintaa, mietit ehkä, mutta meille kiusatuille täyttä todellisuutta.

Motivaatio uusiin kokeiluihin

Paljon olen jo tähän ikään mennessä saanut harrastaa ja ainakin uusien aktiviteettien kokeilemisen osalta olen toipunut kiusaamisvuosien itsetuntovajeesta. Tarvitsen useimmiten jonkun, joka tsemppaa minut kokeilemaan jotakin uutta. Se ei kuitenkaan ole ensimmäinen edellytys. Ennen kaikkea tarvitsen ensin tilaa uudelle tekemiselle pääkopassa. Stressi ja väsymys pitää taklata ensin pois, ratkoa epäselvyydet ja katkaista kiire ja säntäily. Tarpeeksi lepoa ja aikatauluttamattomia päiviä, joista saan hallinnan tunnetta. Miksei sitten mun mielelle uuden kokeileminen suoraan kaaoksen keskellä toimi rentona hauskuutena ja vastapainona stressille, pää tyhjänä murheista? Miksen voisi mennä valmistautumatta mukaan matkimaan miten muut tekee, kokeilemaan, kyselemään ja mokailemaankin?

Huippu-urheilua ja lajitietoutta

Siksi, etten osaa tehdä sinnepäin ja olla ottamatta uusia lajeja tosissani. Heti ekalla tai tokalla kerralla iskee kunnianhimo ja kilpailuvietti tehdä asiat hyvin, paneutua oikeisiin tekniikoihin ja taktiikoihin ja kehittyä. Saman voi ilmaista yksinkertaisemmin eli en halua olla paska. 🙂 Ja tästä yleensä seuraa sairaalloinen hurahdus, joka peittää kaikki muut harrastukset alleen, tai vaihtoehtoisesti lajin totaalinen hylkääminen. Tällainen pakkomielteisyys nostaa kynnystä myös kokeilemiselle, koska pitää olla valmistautunut. Ts. suurpiirteinen muilta matkiminen tai itse tekemällä oppiminen ottamatta selvää lajin yksityiskohdista ja oikeaoppisuudesta ei yleensä toimi mulle.

Viimeisimmät aluevaltaukset

Kiitollisena mietin, mitä olen kahdesta uusimmasta lajista saanut. Lajiteknisiä taitoja tottakai, mutta tosi paljon myös jotakin suurempaa.

Padel hermojen kouluttajana

Padelia kokeilin ekan kerran parisen vuotta sitten, kun hyvä ystäväni pyyteli mukaan. Siitä lähtien viikoittain on pelattu ulko- ja sisäkentillä vaihtelevilla kokoonpanoilla. Nyt on vakiovuoro ja toinen vuoro yleensä vielä siihen päälle. Padel oli ekan käsitykseni mukaan squashin ja tenniksen välimuoto. Sitten tajusin, että siinä on paljon omaa ja se on täysin oma lajinsa. Padel on vaatinut oivalluksia mm. kentällä sijoittumiseen ja puolustus- ja hyökkäysvaiheiden ymmärrykseen pallon aikana. Lyöntien voimakkuudet ja etenkin niiden vaihtelevuus ovat tosi merkityksellisiä ja voittaminen perustuu malttiin ja virheen aiheuttamiseen vastustajalle.

Suurin oppi padelista on tullut oman mielialan eli hermojen hallintaan. Mikään muu laji tähän asti ei ole kouluttanut siinä samalla tavalla. Aiemmin lopetin lentopallon (jota pelasin kilpatasolla ja harrastin noin neljännesvuosisadan) siksi, että tajusin lajin raatelevan hermoni lähes joka kerralla. En pystyisi enää samoihin suorituksiin kuin joskus nuorempana, miksi siis pelata. Luulin, että silloin kolmevitosena lentiksen tarjoama harmitus oli äärimmäisen kovaa luokkaa.

Padel on ollut alun lempeän tutustumisjakson jälkeen tässä ihan omalle levelillään. Liian monta pelikertaa on päättynyt läskiksi lyömiseen ja tilaan, josta ei enää samalla kerralla pysty nousemaan. Sama on käynyt välillä lähes kaikille pelikavereilleni. Tästä on nyt yritetty oppia, ja nyt mulla on aina ennalta päätettyinä 1-2 teemaa, joita mietin ennen joka palloa ja pelin aikana. Peliasento, syötönpalautus, sijoittuminen tms. Jos olen ajatellut valittua teemaa joka pallossa, olen tyytyväinen keskittymiseni tasoon ja voin ihan hyvin tehdä jonkin muun virheen tai virheputken ja silti pysyä rauhallisena ja täyttää tavoitteeni illalta. Tämä toimii useimmiten ja on monistettavissa muihin tilanteisiin elämässä.

Padel on antanut yhteisöllisyyttä eli uusia peliporukoita ja tutustumista uusiin hienoihin tyyppeihin. Padelissa sopeudutaan myös joukkuekaverin eli sen oman parin kanssa, tehdään havaintoja pelistä ja sovitaan miten eri tilanteissa voisi pelata fiksusti. Ja pakko sanoa, että juuri nyt vasta uusiutuneen Pyhtää Areenan noste yhteisöllisyydessä ja kehityshalukkuudessa vetää minua ja lajin muita harrastajia puoleensa magneetin lailla. Ehkä vielä joskus turnauspelaajaksi…

”Vapaauinti on liian vaikeaa”

Uinti on ollut mulle täysin vieras urheilulaji oikeastaan aina. Muistan, että tarkkaan mietin ja epäröin, kun ennen armeijaikää kutsunnoissa piti arvioida uimataito, yli vai alle 200 m! Lopulta epäröiden merkkasin, että yli 200 m. Meni vielä 20 vuotta, ennen kuin yli nelikymppisenä aloin youtube-vinkeillä kunnolla kokeilla rintauintia. Sain siitä tehtyä kuntoilumuodon ja pystyin uimaan lopulta kilometrin ilman isompia taukoja, vaikka uinti tuntuukin yhä naurettavan hitaalta. Rintauinti pysyi satunnaisena haasteena aina, kun uimahallille muisti lähteä.

Vapaauintia olen aina arkaillut, koska se vaikutti olevan erityisesti kilpauimareita varten. Enhän voisi mennä leikkimään kilpauimaria, kun en ole lajia harrastanut koskaan nuorena. Viime vuonna kävin mukana Lappeenrannassa kumppanini teini-ikäisen pojan kisoja katsomassa. Se oli kiva kokemus ja kiinnostukseni uintia kohtaan kasvoi, mutta olin aivan liian nollissa itseluottamuksen suhteen kokeillakseni mitään uutta uintityyliä.

Sitten viime vuoden lopulla kumppanini ehdotti vapaauinnin tiiviskurssia, joka pidettiin heti joulun jälkeen. Ajattelin, että voihan siitä kerrasta selviytyä, vaikka ajankohta osuukin ikävästi joulun jälkeiseen kinkku-punaviini-turvotukseen. Kurssiryhmän oli määrä olla pieni, mikä jännitti myös. Lupasin, että selvä homma rakas, lähden sun mukaan! Kun lopulta altaaseen päästiin, kävi nopeasti ekoissa harjoitteissa ilmi, että mun todellinen vapaauintitaito oli alle 25 m. Hätäily ja hengästyminen aiheutti suurinpiirtein hukkumisen pelkoa. Sitten opetettiin lautan avulla liukumista ja etukäden asentoa ja kehon kiertoa. Eka tunti loppui pian ja vaikka innostuinkin, tuntui että varmaan menee vuosi tai pari ennenkuin laji muuttuu jollakin tapaa nautinnolliseksi.

Nyt kurssista on kulunut vasta reilu kuukausi, vaikka tuntuu kuin siitä olisi jo puoli vuotta. Heti ekalla omalla uintikerralla kurssin opit alkoivat mennä perille, ja ekoina viikkoina tuli jo uitua yhdellä uimakäynnillä täysi kilsa pitkähköillä tauoilla. Sitten tauot ovat koko ajan kerta kerralta lyhentyneet, uinti on muuttunut taloudellisemmaksi ja kilsan aika parantunut kohisten. Mulla on niin hyvä olo siitä, että rakkaani keksi ehdottaa ja että menin mukaan! Tuulettelin itsekseni ja tyyliin tippa linssissä istuin saunan lauteilla, kun olin ekan kerran uinut vaparia kokonaisen kilsan. Tämä on mun viimeisin lajivaltaus ja osoitti, ettei mikään ole lopulta mahdotonta, kun ilmoittautuu rohkeasti mukaan!

Haasteita ja itsensä ylittämistä

Ymmärtääkseni koko pointti uusien urheilulajien ja asioiden kokeilemisessa on juurikin se, että omat ennakkoluulot ovat aina vain oman pään sisäisiä. En voi tuomita lajia, sen vaatimia taitoja ja lajin piirejä, joista en tiedä itse mitään. Tai en voi ajatella kerran kokeilleena, etten lajia oppisi vaan olen ikuisesti huono. Lajivalinnat ovat varmaan meille kaikilla lapsena ja nuorena opittuja, perittyjä ja ympäristön rajaamia. Olisin voinut tulla kilpatanssijaksi, jos se olisi ollut lähipiirin perinteissä. Ehkä!

Pieni epämukavuuden tunne lienee koko homman suola. Pitää olla epävarma ja vähän pihalla, jotta voi myöhemmin saada palkinnoksi itseluottamusbuustin. Mulla on tähän mittarikin! Oletkos tehnyt joskus niin rankan sali- tai ryhmäliikuntatreenin, että huomaat sen jälkeen vapisevasi kuin haavanlehti ja saavasi äkillisen hyvänolontunteen, jonka seurauksena tulee kyyneleet silmiin ja suu kääntyy väkisin hymyyn. Samaan aikaan itkettää ja seuraavaksi naurattaa. Liikuttuminen oppimisen seurauksena kertoo omien rajoitteiden väistymisestä, itseluottamuksen vahvistumisesta ja vahvasta itsensä ylittämisen kokemuksesta.

Itseluottamus – suurin este on yhtä kuin ultimaattinen palkinto

Kaikki eivät mieti urheilun motivaatiotekijöitä tai sen antamia palkintoja ehkä ikinä kuten minä, vaan harrastavat vaan jotakin uutta, koska se on kivaa! Ei näitä tarvikaan miettiä ja uskokaa pois, joskus toivoisin, että mun aivot ei raksuttaisi näin paljoa, vaan tekisin vaan! 🙂 Väitän että myös ”ajattelemattomilla” ihmisillä jossakin alitajunnassa ajurina on uuden oppimisen tarve itseluottamuksen vahvistamiseksi. Ja että se arkinen liikunnan jälkeinen hyvänolon tunne, fyysisten kemiallisten vaikutusten lisäksi, kumpuaa sieltä itsetunnon nousun kautta meillä kaikilla.

Itseluottamus tai sen puute on useimmille suurin este ja haaste ennakkoluulottomille kokeiluille. Samalla se on mun mielestä se kaikkein tärkein palkinto, joka tässä on jaossa. Luin jostakin, että tätä voi kutsua psykologiseksi paradoksiksi tai itseään vahvistavaksi kehäksi joko hyvässä tai pahassa. Jos pääset vauhtiin ja totut ennakkoluulottomuuteen, saat lisää rohkeutta kokeilla ja roppakaupalla lisää itsevarmuutta. Jos et mene ja kokeile, kynnys ja epävarmuus kasvaa entisestään ja alat rakentaa rajoja kyvyillesi.

Palkintoa voi soveltaa koko elämään. Nuorempana tietysti ajattelin, että urheilu on vain kivaa ja tavoite liittyi suoraan siihen tiettyyn lajiin, esim. lentopalloon kilpatasolla. Nyt uudet urheilulajit on laitettu mun virtuaaliseen lääkekaappiin ja ne toimivat kokonaisvaltaisen itseluottamuksen ja positiivisuuden vahvistajina. Itsekin tietty odotan urheilulta hyviä terveysvaikutuksia. Se auttaa painonhallintaan ja haluamani omakuvan saavuttamiseen ja tulee kevyt hyvä olo.

Oppiminen auttaa oppimiseen

Lajikokeiluista syntyvä positiivinen kehä ulottuu varmaankin urheilun ulkopuolelle. Opettelu ja sen vaativa malttavaisuus, keskittyminen, kuuntelemisen taito ja pienissä paloissa fokusoitunut harjoittelu ja järkevien välitavoitteiden asettaminen urheilulajissa kehittymiseksi varmasti auttaa ihan muunlaisessakin oppimisessa. Vaikkapa uuteen elämäntilanteeseen tottumiseen tai uuden tutkinnon käymiseen aikuisiällä.

Kukapa ei haluaisi parantaa itseluottamusta tai huippuhyvää kykyä oppia uutta. Taidanpa keskittyä siis taas ensin vähän palautumaan, antamaan mielelle aikaa rauhoittua ja tilaa kiinnostua jostakin uudesta. Sitten olen valmis taas hurahtamaan. Tärkeintä on, että juuri nyt urheileminen todella kiinnostaa ja haluan panostaa siihen. Aina ei ole ollut näin helppoa. Lue siitä lisää toukokuun 2025 postauksesta Välirikkoja ja ikävää.