”How do significant life events or the passage of time influence your perspective on life?” Blogipalstoilla on näitä dailyprompt-aiheita ja tartuin tähän!

Vasta vanhemmuus ja muut vastuuroolit ovat opettaneet vastuunottoa ja elämä opettaa väkisin! Lasten kasvaminen teini-ikään ja osin jo aikuiseksi on tuonut ymmärryksen siitä, että nämä vuodet kotona lasten kanssa loppuu aikanaan ja heidän tulevaisuus jää tästä jäljelle ja kehittyy. Ajatukset väistämättä vähitellen kääntyy siihen, mikä voi olla mun tärkeys ja rooli heille myöhemmin ja mikä puolestaan heidän korvaamaton merkitys mulle. Heidän omista näkemyksistä ja kokemuksista tulee heille ajureita ja heille muodostuu omat haaveet.

Samaan aikaan on jotenkin helpottavaa huomata, että niitä näkemyksiä ja mielipiteitä alkaa tulla enemmän nuorelta itseltään eikä niitä tarvitse tulla elämänohjeiden muodossa vain multa vanhempana. Se tavallaan helpottaa vanhemmuuden paineita, vaikka samalla huolet ovat muuttuneet moninkerroin isommiksi lasten ajaessa itseään sisään aikuisuutta kohti.

Arkinen kysymys ”Mitä me tehtäisiin yhdessä” kääntyy mun päässä sata kertaa isompaan ”Mitä me ollaan yhdessä” -pohdintaan. Näinä vanhemmuuden kammottavina epävarmuuden hetkinä mulle on läheltä tärkeät ihmiset sanoneet, ettei sun tarvi ihmeitä keksiä, olet vain oma itsesi ja olet vaan. Se riittää. Ja tiedän, että tuo on totta. Se ei silti aina tunnu siltä, että olisin tarpeeksi tai osaisin kysyä, kuunnella tai asettua toisen asemaan. Meneminen vauhdilla onkin naurettavan helppoa, mutta pysähtyminen ja tarpeeksi tekeminen tekemättä mitään on se, jossa on mun mielestä paljon enemmän tavoiteltavaa.

Pysähtymistä kohti olen vasta menossa ja tässä on mun iso tavoite tälle vuodelle. Oon pitäny aina itseni kiireisenä, oli se sitten työ, oma harrastusmeno, lasten kanssa tehty aktiviteetti, kumppanin kanssa tehty viikonloppusuunnitelma tai somepäivitys. Kunnes syömiset, nukkumiset tai se arjen tasapaino on romahtanut ja kiire on muuttunut kertaheitolla lamaannukseksi ja äksänä sängyssä makaamiseksi. Tämä tulee olemaan mun suurin etappi, oivallus, ja toivottavasti myös oman onnellisuuden lähde. Saada joskus kokea se rauhan tunne, joka tulee siitä etten ajattele pidemmälle, laadi suunnitelmia, mieti normeja vaan otan hetkestä irti enemmän mun läheisille ja itselleni.

En ole vielä joutunut kohtaamaan isoja pysäyttäviä terveyshuolia, mutta vähän jo oppinut tajuamaan, ettei mikään omaan terveyteen liittyen ole pysyvää. Pienikin vaiva, kuten vaikka tämänhetkiset selkäkivut, saa minut miettimään mitä olen saanut kokea. Kuinka hienoa on ollut pelata nuorena lentopalloa kilpatasolla, tehdä loikkatreenejä kuntoradalla tai saada vetää sata lasissa kiekkokaukalossa. En ehkä ole vielä ihan loppu, joten ehkä vielä pääsen loikkiakin kokeilemaan. Tai jotain uutta lajia taas. Seuraavaksi kun lähden liikkumaan ja se menee ilman kipuja, otan sen hetken talteen!