Miksi elämä tuntuu tyhjältä, vaikka mikään ei ole pielessä?

Miksi oloni on toisinaan tyhjä ja apea?

Eilen oli yksi niistä päivistä. Miksi elämä tuntuu tyhjältä ja olo apealta, vaikka kaikki olisikin hyvin. Silloin kun arki muuttuu yksipuoliseksi ja merkitykselliset kokemukset ja irtiotot arjesta jäävät vähälle, tuntuu että mikään ei varsinaisesti ole pielessä – mutta mikään ei myöskään tunnu oikein miltään.

Viimeiset pari viikkoa oloni on tuntunut juuri tyhjältä ja tasapaksulta. Siihen löytyy kyllä ainakin yksi looginen selitys. Kolme viikkoa olen ollut flunssan takia ja sen jälkiseurauksena normaalia väsyneempi, tauolla liikunnasta ja työssäkäyntiä lukuunottamatta neljän seinän sisällä! Tuo aika tuntuu nyt ikuisuudelta ja se iskee nopeasti itseluottamukseeni.

Nyt kaipaan jo liikkumista, sosiaalista elämää ja vähän matkustamistakin. Mutta koin vasta erään tilanteen, jossa kotioloista nauttiminen voi saada uuden ulottuvuuden ja herättää ristiriitaisia ajatuksia:

Saako sairaana olemisesta nauttia?

Saako sairaana ollessa nauttia tahdin hidastumisesta ja kotona olemisesta ilman omantunnontuskia tai stressiä? Ehdottomasti saa! Siinä ei ole mitään väärää, ja kehon asettaessa velvollisuudentuntoisen mielen luovuttamisen kynnykselle tuota signaalia on syytä uskoa.

Viimeiset kolme viikkoa olen kamppaillut sitkeän flunssan ja kurkkukivun kanssa. Eka vajaa viikko meni sairastaessa kotona, seuraava viikko etätöissä ja kolmas lopulta tehtaalla. Vaikka työasiat vaivasivat mieltäni, varsinkin ekalla viikolla kuumeisena kotona osasin myös nauttia harvinaisesta rauhasta.

Väistämättä silloin mieleeni tuli ajatus: miksen saavuta tätä tunnetta terveenä ollessani?

Miksi pelkkä työn tekeminen ei riitä merkitykseksi?

Miksi sen pitäisi yksin riittää? Vaikka olen äärimmäisen kiitollinen nykyisestä ja aiemmista työpaikoistani ja niiden tarjoamista haasteista, haen merkitystä muualta. Tarvitsen merkitykseksi parisuhdetta, vanhemmuutta, ystäviä ja ihmisiä ympärilleni. Merkitystä antaa yhä enemmän uuden oppiminen ja tietoisuuden laajentaminen ympäröivästä maailmasta.

Olenko uupunut?

Mitä ovat uupumuksen ensimmäiset merkit?

Mielenterveystalo.fi-sivuston (HUS Psykiatria) listaamat uupumuksen ensimmäiset merkit:

• Unohtelet asioita ja sinun on vaikea keskittyä.
• Välttelet puhelimeen vastaamista etkä jaksa avata saamiasi viestejä.
• Tehtävät kasvavat mielessäsi ja aloittaminen on vaikeaa.
• Voimia riittää vain työhön, harrastukset ja ihmissuhteet kärsivät.
• Mikään ei kiinnosta, innosta tai tuota iloa.
• Huomaat suhtautuvasi muihin ihmisiin ja asioihin kylmemmin kuin ennen.
• Et jaksa ottaa yhteyttä ystäviin tai sukulaisiin.
• Heräilet öisin, ja sinun on vaikea nukahtaa uudelleen.
• Töihin lähteminen tuntuu jatkuvasti vastenmieliseltä.

Uupumus vai ADHD?

Mulla uupumuksen oireet sulautuvat vahvasti diagnostoimattoman ADHD:n tunnusmerkistöön. Asioiden vältteleminen, unohteleminen, asiasta toiseen poukkoilu, aloittamisen vaikeus, motivaatiovaikeus epämieluisiin tehtäviin jne. Lue lisää: ADHD aikuisena!

Onnekseni huomaan, että löydän itsestäni vain muutaman noista yllä listatuista uupumuksen merkeistä!

Itseluottamuksen muutos

Miten löydän itseluottamukseni?

Minulla itseluottamus syntyy aktiivisesta elämästä ja useiden elämän osa-alueiden pienistä onnistumisista. Siitä, että asiat ovat hyvässä hoidossa ja että olen sopivasti verkostoitunut. Siitä, että menoni on ennalta suunniteltuja ja tasapainossa. Että en elä tyhjäkäynnillä.

Mitkä asiat horjuttavat itseluottamustani?

Yleensä itseluottamustani horjuttavat passivoituminen ja elämän hidastuminen. Miksi ihmeessä tunnen, että putoan kelkasta, jos keskityn tilanteen vaatimalla tavalla velvollisuuksiin tai sosiaalinen elämäni kuihtuu hetkeksi? Miksi ajattelen, että kuukauden tai parin kuivempi sosiaalinen jakso tekee minusta yksinäisen erakon.

Voiko tyhjyyden tunne olla merkki siitä, että elämä kaipaa muutosta?

Hetkittäinen tyhjyyden tunne voi olla sopiva ajuri ja liikkellepaneva voima muutokselle. Luulen, että elämä kaipaa tasaisin väliajoin jotain uutta.

Mitä tällä hetkellä eniten kaipaan? Rakennetta, suunnitelmia, aktiivista elämää, irtiottoja arjesta, lomaa eli oikeastaan suunniteltua tutusta kaavasta poikkeamista.

Suunnitelmia ja haaveita

Osaan kyllä suunnitella, vaikka se välillä unohtuukin kokonaan. Itse asiassa sekä velvollisuuksien että huvimenojen kalenterointi on mulle onnellisuuden edellytys.

Rentoutuminenkin on parempaa, jos se on suunnitelua. Jos kiinnostuit tästä taipumuksestani:

Lue: ”Onnellinen ongelmaksi asti!” ja siitä erityisesti ”Pitääkö kaikki suunnitella?”

En ymmärrä, miksen välillä vaan suunnittele isommin ja erilaisempia juttuja! Miksen osaa haaveilla? Tai toteuttaa haaveita. Tuntuu kuin mulla ei olisi aina oikeutta siihen hyvään, joka mun ympärillä on. Terveyttä ja hienoja ihmisiä. Esteitä, rajoitteita ja vastoinkäymisiä kovin vähän.

Mikä siis jarruttaa haaveilemista?

Onko minulla ikäkriisi?

Ikäkriisin määritelmä

En oikeastaan tiedä ihan tarkalleen mitä se edes tarkoittaa enkä muista koskaan aiemmin ennen tätä etsineeni siitä tietoa netistä! Luulin, että ikäkriisissä ihminen vain yksinkertaisesti huomaa tai kokee olevansa vanha ja tulee siitä jotenkin surulliseksi.

Omaan ikääntymiseeni kuuluvat kyllä masentavat havainnot oman kehon rapistumisesta. Eihän se naama näytä hyvältä peilistä ja joka paikkaa kolottaa.

Välillä mietin, että olen hukannut elämääni vääriin valintoihin. Välillä latistaa ajatella, etten ole enää nuori enkä energinen.

Minulla ei enää ole tilannetajua, en ole enää hauska tai en enää ymmärrä nuorten aikuisten juttuja. En tunne oloani enää sporttiseksi ja olen alkanut ähistä, kun nousen sohvalta tai ylös sängystä.

Uudet oivallukset:

• Ikäkriisi on sisäinen ristiriita siitä, missä olen nyt vs. missä aiemmin kuvittelin olevani tässä iässä
• Ikäkriisi on elämänvaiheeseen liittyvä psykologinen tila, jossa ihminen alkaa arvioida omaa elämäänsä suhteessa aikaan, valintoihin ja tulevaisuuteen.
• Ikäkriisi ilmenee yleisenä tyytymättömyytenä esimerkiksi työtä tai puolisoa kohtaan – yleensä siis juuri niitä asioita kohtaan, jotka vievät suurimman osan ajastamme.

Ikäkriisi vai vanheneminen

Ei mulla taida olla vielä ikäkriisi. Olen varmaan ihan siellä missä kuvittelinkin olevani lähes viisikymppisenä. Eli pitkälti sama ihminen kuin kymmenen vuotta sitten mutta vaan vähän hitaampi, rauhallisempi ja vähemmässä mukana! Enemmän kiinnostunut ympäröivästä maailmanmenosta ja vähän vähemmän omasta elämästä tai sen ohjailemisesta.

Toisin sanoen ehkä olenkin vain vanhentunut ja sen myötä kiinnostuksen kohteet ovat alkaneet muuttua!

Tarvitseeko elämän olla välillä epätasapainossa?

Vastoinkäymiset kasvattavat

Epätasapaino voi tarkoittaa huolia, pelkoja, vastoinkäymisiä tai jopa kriisejä. Epätasapainoa tarvitaan, jotta voi skaalata omat huolet taas tiettyyn mittaluokkaan.

Kun stressin määrä on vakio!

Mulle stressin määrä on vakio, vaikka siedän ja kestän sitä hyvin. Uskon aina täyttäneeni mieleni ns. kauhuskenaarioilla ja peloilla myös isojen kriisien puuttuessa. Olen liioitellut omien kriisieni vaikutusta ja kestoa luultavasti siksi, että uusia ei ole tullut tai ne ovat olleet vähäisiä.

Huono puoli tässä on jatkuvan stressin tasainen kuormitus. Se ei tarkoita sitä, että tuntisin koko ajan oloni stressaantuneeksi. Se on elämäntapa. Ehkä traumaan liittyvä selviytymistapa tai hoitamaton oire.

Löydän tästä stressitaipumuksestani myös positiivista energiaa. Skenaarioiden läpikäynti ja yltiörealismi (joskun räikeä pessimismi!) synnyttävät minussa myös huolellisuutta ja perinpohjaisuutta, mikä estää tekemästä virheitä ja mahdollistaa ennakoinnin.

Mitä itse olen huomannut tästä elämänvaiheesta?

Tämä arkisempi elämänvaihe on opettanut minua ymmärtämään arjen luksusta eli sitä jokailtaista lyhyttä rauhoittumisaikaa. Sitä kutkuttavan normaalia arkea. On ollut vapauttavaa tajuta, etten tarvitse päämäärätöntä viihdykettä ja levotonta huomionhakemista hyvän olon saavuttamiseksi. Että tuntisin vain sitä kautta eläväni.

Loppusanat

Olenko poikkeava?

Varmasti pyörittelen keskivertojukkaa enemmän ajatuksia omasta onnellisuudestani ja kehityksestäni. Itseluottamuksessani voi olla säröjä, jotka altistavat minut henkisille notkahduksille hieman normaalia herkemmin. Yleensä tähän ei kytkeydy muiden sanomiset tai arviot, vaan itseluottamus aaltoilee oman elämäntilanteeni ja fiilikseni mukaan.

Tarvitsen kalenterisuunnittelua, jotta en putoa tyhjän päälle, passivoidu ja menetä motivaatiotani ja hyviä rakenteita. mutta myös niitä haaveita. Todennäköisesti tulen saamaan ADHD-diagnoosin ensi vuonna. Yhtä todennäköisesti tulen huomaamaan, että siitä huolimatta vain minä itse voin valinnoillani saada omia haaveitani toteutumaan.

En varmaankaan ole poikkeava hetkittäisen tyhjyyden tunteeni takia. Olen tottunut hoitamaan niitä tyhjyyden tunteita tavoilla, jotka tarjoavat vääränlaisia ratkaisuja. Erilaisten tunteiden, kuten tyhjyyden, tylsyyden, pettymyksen tai ahdistuksen sijaan olen hankkinut ratkaisuiksi hyvää oloa.

Vasta viime aikoina olen oppinut ymmärtämään ja elämään tasaisempaa tunnekäyrää, jossa notkelmat ovat tasoittuneet huippuja enemmän.

Mitä mun pitäisi muuttaa?

Ehkä tämä kaikki ei vaadikaan suurta muutosta.

Kyse ei ole siitä, että mun elämästä puuttuisi jotain olennaista, vaan siitä, että jokin osa minusta kaipaa taas liikettä, suuntaa ja vaihtelua. Ei jatkuvaa kiihtymistä – vaan pieniä siirtymiä ja irtiottoja pois paikoilleen jämähtäneestä arjesta.

Tyhjyyden tai apeuden tunnetta ei pidä säikähtää. Se ei tarkoita, että jokin olisi mennyt pieleen.

Tyhjyyden tunne voi olla vain todiste siitä, että olet elänyt velvollisuudentäyteistä jaksoa ja rakentanut jotakin itsellesi ja lähipiirillesi. Keski-ikäisellä ehkä kuuluukin olla tällaisia jaksoja, joissa arki-ilta ei aina inspiroi.

Ja juuri siksi se tuntuu siltä kuin mikään ei oikein tuntuisi miltään.

En usko, että tämä tunne katoaa pakottamalla tai analysoimalla sitä puhki.
Mutta uskon, että se alkaa väistyä, kun arkeen ilmestyy taas vähän enemmän elämää.

Ei välttämättä suurina päätöksinä.
Vaan pieninä tekoina, jotka tuovat takaisin tunteen siitä, että elämä liikkuu.

Ehkä elämä ei ole pysähtynyt – se on vain hetken odottanut, että liikut taas itse.