Pää pensaassa – välttelevä kiintymys läheissuhteissa

Kun etäisyys alkaa säädellä tunnetta

Juutun yhteen faktaan: syvällisistä tavoitepohdinnoista huolimatta en ole koskaan listannut tavoitteisiini suhteen tiivistämistä vanhempiini ja siskooni. Sieltä puuttuu siis valtavan kokoinen otsikko. Olisiko minussa piirre, jota psykologiassa kutsutaan vältteleväksi kiintymyssuhdemalliksi? Mikä selittäisi sen, etten osaa pitää säännöllistä yhteyttä läheisiini, joiden kanssa minulla ei ole riitoja tai mitään muutakaan järjellistä syytä pitää etäisyyttä. Mistä tällainen malli kumpuaisi?

Välttelevä kiintymys on lukemani perusteella kiintymyssuhdemalli, jossa ihminen säätelee läheisyyttä pitämällä emotionaalista etäisyyttä muihin. Tyypillistä on itsenäisyyden korostaminen ja taipumus käsitellä tunteita ja ongelmia yksin sen sijaan, että haettaisiin tukea muilta. Selittäisikö tämä sitä, että katoan kuvasta enkä pidä yhteyttä läheisiini?

Miksi kynnys yhteydenpitoon on iso, vaikka välit ovat hyvät?

Koska pelko ei liity konfliktiin vaan dynamiikkaan:

• “Jos alan olla aktiivinen, minusta odotetaan säännöllistä yhteydenpitoa.”
• “Jos vähennän myöhemmin, petän toiset tai itseni.”

Tällainen ajattelu tekee yhteydenotosta ison päätöksen.

Väärä kiintymystyyli

Ensin ”ostin” heti tuon välttelevän kiintymysmallin teorian ja poimin sen helpoksi selitykseksi välttelyyni. Aihe muuttuikin paljon mielenkiintoisemmaksi ja laajeni, kun luin vähän lisää netistä (Duodecim Terveyskirjasto).

”Kiintymyssuhdemalliksi kutsutaan sisäistettyä mallia, joka alkaa muotoutua jo vauvana ensimmäisten kiintymyssuhteiden perusteella. Omaksuttu malli laajenee koskemaan muitakin ihmissuhteita ja vielä aikuisenakin toistamme usein lapsuudessa opittua vuorovaikutusmallia.”

Totesin itse olevani enemmänkin ristiriitaisen eli ahdistuneen kiintymyssuhdetyylin edustaja. Joten omia ongelmiani piilotteleva välttelevä kiintymys läheissuhteissa ei selvästikään ole ainoa suuntani eikä kaikenkattava. Ainakaan se ei kuvasta minua parisuhteessa. Voisiko se kuitenkin selittää laiskaa yhteydenpitoa muihin läheisiini? Epäilemättä, koska tyypillisesti usean kiintymyssuhdemallin piirteitä yhdistyy samaan henkilöön.

Miksi läheisiin on joskus vaikeampi pitää yhteyttä kuin tuttuihin tai vanhoihin kavereihin?

Mulle on vuosien mittaan muodostunut kynnys ottaa yhteyksiä kaikkein läheisimpiin ja kuulla heidän elämästä tai tarjota apua. Se ei tarkoita sitä, etten välittäisi heistä – mutta jokin saa minut vetäytymään ja eristäytymään. Jos tähän olisi helppo ja yksiselitteinen syy, olisin varmaan jo katkaissut kierteen, havahtunut ja muuttanut tapani.

Mahdollisesti läheinen on mulle pelottavan tärkeä ja lähentyminen voisi tarkoittaa isompia menetyksiä? Ajatus yhteydenpidon tiivistämisestä sisältää ehkä pelon lupauksesta. Ikään kuin asettaisi normin itselle ja sille toiselle jatkaa tiiviimpää yhteydenpitoa, miettien jo etukäteen omaa kykyä saavuttaa tuota normia.

Vetäytyminen ja sen selitykset

Onko vetäytyminen joskus vain tapa nollata pää työpäivän jälkeen – vaikka samalla sulkee ulos myös ihmiset, jotka ovat meille tärkeitä?

Koska en ihan sovi kuvaukseen yksin vetäytyvästä ongelmien mietiskelijästä, uskon että mun kohdalla suurin syy on yleinen kuormittuminen. En usko, että pelkkä normaali väsymys on syynä vetäytymiseen. Enemmänkin on vaikeaa tarttua puhelimeen ja soittaa, kun pelkään etten jaksaisi jutella omista ja perheen asioista. Koska niistä puhuminen muistuttaa omista ongelmista tai asioista, joihin en itse voi olla tyytyväinen tai joista en voi itsessäni olla ylpeä.

Tästä päästäänkin asian ytimeen eli pois itsestä. Miksen voisi kokeilla kääntää aiheet ihan vaan läheisteni asioihin ja ottaa ne tilanteet uudesta kulmasta. Katsoa osaisinko ohjailla keskustelut pois itsestäni tai puhua ihan avoimesti ongelmasta, jos en jaksaisi mennä tiettyihin omiin aiheisiini.

Onko kyse oikeasti välinpitämättömyydestä vai siitä, että sosiaalinen energiabudjetti on jo käytetty muualla?

Toisinaan kyse on varmasti itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä. Tai omasta kuormittuneisuuden kokemuksesta, joka oikeuttaa sulkeutuneisuuteen ja itsekkyyteen. Kuormittuneisuuden kokeminen aiheuttaa energiabudjettivajeen lisäksi luovuttamisen tunteen.

Voiko terve itsekkyys olla läheisyyden vastavoima – vai pelkkä tekosyy vetäytyä? Jos yhteydenpito olisi säännöllistä, ehkä itsekkyys ja oman ajan ottaminen palvelisi jotakin. Kyllä oma kuormittuminen ja terve itsekkyys taitaa lopulta olla vain huono tekosyy!

Miksi yhteydenpito tuntuu vaikealta

Unohdanko joskus, että yhteydenpito ei ole vain velvollisuus – vaan myös mahdollinen ilon lähde?

Jokin normiko ohjaa pakkoon huolehtia ja pitää yhteyttä lähiomaisiin. Näin kuuluu tehdä eli se on normi hyvälle ihmiselle? Sekö luo paineita yhteydenpitoon? Terve itsekkyys voisi näkyä tässä, että alkaisin itse uskoa yhteydenpidon olevan vaan yksinkertaisesti aidosti kivaa ja suhtautua asiaan paineettomasti. Kysehän on totuttelemisesta siihen, että voi unohtaa vanhat kaavat ja alkaa muuttaa tottumuksiaan.

Onko läheissuhteiden ylläpito meille itsestäänselvyys – kuin ansaittu resurssi, jonka oletamme olevan aina olemassa?

Ehkä suurin harha on tämä: pidämme läheisiä itsestäänselvyytenä.
Ikään kuin vanhemmat, sisarukset ja lapset olisivat pysyvä resurssi, joka ei katoa mihinkään.

Haluan tähän muutoksen. Miksen osaisi kohdata lähiomaistani ilman suorituspaineita – ilon kautta. Entä jaksaisiko hän kuunnella minua eli olenko mielenkiintoinen? Olenko ansainnut hänen seuransa? Ehkä ei tänään vaan joku päivä… On ikäänkuin sellainen harhaluulo, että oma paikka olisi ansaittu, toinen on aina siinä saatavilla ja elämä on ikuista…

Miksi yhteydenotto tuntuu usein sitä vaikeammalta, mitä pidempään sitä lykkää?

Prokrastinaatiohan on ADHD-ominaisuutena klassinen. Kun asiaan liittyy vaikeus, aloittaminen on vaikeaa. Viivästymisen kierre syvenee ajan kuluessa ja kun homma on jo tavallaan mennyt pieleen, onnistumisen tunne on kateissa.

Nyt kun tuli puheeksi niin todetaan tähän väliin sekin, että ADHD-tutkimusten osalta olen sentään jo jonossa eli tutkimukset saattavat käynnistyä tänä tai ensi vuonna!

Miten katkaista välttelevä kierre

Jos yhteydenpito on jo muuttunut vaikeaksi, voiko sen palauttaa yksinkertaisesti tekemisen kautta – vaikka laittamalla sen kalenteriin?

Ei ole minusta väärin tehdä yhteydenpidosta mekaanista rutiinia, jos taustalla kuitenkin on aito halu ja pyrkimys ihmissuhteen parantamiseen ja kiinnostus läheistä kohtaan. Viestintäkanavien runsaus on tehnyt yhteydenpidosta helpompaa, mutta ihan yhtä helposti välteltävää.

Tämä digitaalinen paradoksi osoittaa, ettei sellaista tekniikkaa voi keksiä, joka korjaisi tällaisen eristyneisyyden. Entä jos tiiviimmän yhteydenpidon ei tarvitse alkaa tunteesta – vaan ihan vaan siitä, että ottaa luurin käteen ja soittaa!

Kaikki tai ei mitään!

Tässäkään aiheessa ei tarvisi olla yhtäkkiä hyvä eikä kaikki ole tietenkään vain omissa käsissä. Mistä tuleekin kenties alitajuntainen pelko siitä, saisinko tähän yritykseeni vastakaikua. Pieni antamisen ilo ja edes pieni lähentyminen on varmasti yrittämisen arvoista. Ehkä ongelma ei olekaan etäisyys. Ehkä ongelma on ajatus, että aikaa on loputtomasti.

Tunnistatko itse saman ilmiön?